SOLNESS. Kyllä, niin totta kuin elän —! Sillä tavoin on asia. Ja sen hän on pannut Teidänkin päähänne. Oh, minä voin vakuuttaa, tohtori, minä huomaan sen erinomaisesti Teistä. Sillä minä en annakaan helposti vetää itseäni nenästä, tietkää se.
TOHTORI HEKDAL (katselee kummissaan Solnessiin). Koskaan, herra
Solness, — koskaan ei ole sellaista ajatustakaan päähäni pälkähtänyt.
SOLNESS (hymyillen epäuskoisesti). Vai ei? Eiköhän tosiaan?
TOHTORI HERDAL. Ei, todentotta! Eikä varmaan vaimonnekaan päähän. Sen minä uskon voivani vaikka vannoa.
SOLNESS. No, parasta on jättää valat. Sillä tavallaan, katsokaas, ehkä, — ehkäpä hänellä onkin syynsä luulla jotakin sellaista.
TOHTORI HERDAL. Ei. mutta, nyt minä —!
SOLNESS (keskeyttää huiskaisevalla kädenliikkeellä). Niin, niin, hyvä tohtori, — ei syvennytä enää tähän seikkaan. Parasta, että kukin pitää omat arvelunsa. (Yhtäkkiä hiljaisen iloisesti.) Mutta kuulkaahan nyt, tohtori — hm —
TOHTORI HERDAL. Niin?
SOLNESS. Kun Te siis ette luule, että minä olen — noin — sairas — ja hassu — ja hourupäinen ja niin edespäin —
TOHTORI HERDAL. Niin mitä sitten, tarkoitatte?