SOLNESS. Niin täytynee Teidän ainakin kuvitella, että minä olen kovin onnellinen mies?
TOHTORI HERDAL. Olisikohan se pelkkää kuvittelua?
SOLNESS (nauraen). Ei, ei, — sehän on selvä! Jumala varjelkoon!
Ajatellakin nyt, — kun on rakennusmestari Solness! Halvard Solness.
Vieläkö muuta.
TOHTORI HERDAL. Niin, minun täytyy tosiaan sanoa, että minusta tuntuu kuin Teillä olisi ollut onni mukananne aivan uskomattomassa määrin.
SOLNESS (tukehuttaen raskasmielistä hymyään). Niin on. Minulla ei ole syytä valittaa sitä.
TOHTORI HERDAL. Paloihan Teiltä ensin tuo vanha ruma rosvoluola. Ja se oli tosiaan suuri onni.
SOLNESS (vakavasti). Se oli Alinen lapsuudenkoti, se, joka paloi. Älkää unohtako sitä.
TOHTORI HERDAL. Hm, hänelle se kyllä mahtoi olla raskas suru.
SOLNESS. Hän ei ole voittanut sitä vielä nytkään. Ei näiden kahden-, kolmentoista vuoden päästäkään.
TOHTORI HERDAL. Se, mikä sitten tuli, oli hänelle ehkä pahin isku.