HILDE. Sitten Te kiipesitte ylös telineille. Suoraan, kaikkein korkeimmille. Ja Teillä oli kädessä suuri seppele. Ja sen seppeleen Te ripustitte ylös viiriin.
SOLNESS (lyhyesti keskeyttäen). Niin, minulla oli se tapa siihen aikaan. Se on näet vanhan kansan menoja.
HILDE. Oli ihmeellisen jännittävä seistä siellä alhaalla ja katsella
Teihin. Ajatella, että jos hän nyt putoaisi! — Hän, itse rakentaja!
SOLNESS (aivankuin vältellen keskustelun ydintä). Niin, niin, niin, se olisikin voinut helposti tapahtua. Sillä yksi noista valkopukuisista paholaisista, — metelöi kuin mikä — ja huusi sinne ylös minulle —
HILDE (kiihkeän iloisena). "Eläköön rakentaja Solness!" Niin juuri!
SOLNESS. — ja heilutti ja huiskutti lippuaan niin että minä, — minun päätäni alkoi melkein huimata sitä nähdessäni.
HILDE (hiljaisemmalla äänellä, vakavasti). Se pieni paholainen, — se olin minä.
SOLNESS (katsoo kiinteästi neiti Wangeliin). Siitä olen nyt varma. Sen täytyi olla Te.
HILDE (jälleen elävästi). Sillä se oli hirvittävän ihanaa ja jännittävää. Minä en saattanut ymmärtää, miten voi koko maailmassa olla mies, joka osasi rakentaa niin tavattoman korkean tornin. Ja se, että Te seisoitte siellä itse ylimpänä! Ilmi-elävänä! Ja ettei Teitä ollenkaan huimannut. Se ajatus se oli — noin — huimaavinta ajatella.
SOLNESS. Mistä Te sitten niin varmaan tiesitte, ettei minua —?