HILDE (kieltävästi). Oh ei! Hyi! Sen minä tunsin sisällisesti. Sillä muutenhan Te ette olisi siellä seissyt ja laulanut.
SOLNESS (katselee kummissaan neiti Wangeliin). Laulanut? Minäkö lauloin?
HILDE. Kyllä, Te tosiaan lauloitte.
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en ole koskaan eläissäni laulanut nuottiakaan.
HILDE. Kyllä, silloin Te lauloitte. Ilmoissa soivat kuin kanteleet.
SOLNESS (ajatuksissaan). Tämä on jotain merkillistä, — koko juttu.
HILDE (on vaiti hetkisen, katsoo Solnessiin ja sanoo hillitysti).
Mutta sitten, sen jälkeen, — sitten tuli se oikea.
SOLNESS. Oikea?
HILDE (säkenöivän vilkkaasti). Niin, siitä kai ei minun tarvitse
Teille muistuttaa?
SOLNESS. Kyllä, muistuttakaa nyt hiukan siitäkin.