SOLNESS (ällistynein silmin). Sinuako! Sinusta, — itsestäsikö sinä puhut, Aline?
ROUVA SOLNESS. Niin, minusta kai täytyy nyt puheen olla.
SOLNESS (väkistenkin itsekseen). Tämäkin vielä!
ROUVA SOLNESS. Sillä se vanha rakennus — sen sai nyt käydä miten tahansa. Herra Jumala, — kun nyt kerran onnettomuus tuli, niin se tuli, —
SOLNESS. Niin, siinä olet oikeassa. Minkäpä ihminen onnettomuudelle voi, — sanotaan.
ROUVA SOLNESS. Mutta se kauhea, jonka tulipalo toi mukanaan —! Se se on! — Se juuri se on!
SOLNESS (kiivaasti). Ei pidä ajatella sitä, Aline!
ROUVA SOLNESS. Mutta juuri sitä täytyy ajatella. Ja saada puhella siitä, viimeinkin. Sillä minä tunnen, että minä en jaksa enää sitä kantaa. Ja etten minä koskaan voi antaa sitä itselleni anteeksi —!
SOLNESS (huudahtaen). Itsellesi —?
ROUVA SOLNESS. Niin, sillä minullahan oli silloin velvollisuuksia kahdelle taholle. Sekä sinua että pikkuisia kohtaan. Minun olisi pitänyt tehdä itseni kovaksi. Ei antaa pelon saada sellaista valtaa itsessäni. Eikä surunkaan, että koti minulta paloi. (Vääntelee käsiään.) Oi, jos minä sen vain olisin voinut, Halvard!