SOLNESS (hiljaa, järkkyneenä, mennen lähemmäksi vaimoaan). Aline, — sinun täytyy luvata minulle, että sinä et enää koskaan ajattele niitä asioita. — Lupaa minulle se kerrankin!
ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, — lupaa! Luvata, voihan ihminen luvata mitä hyvänsä —
SOLNESS (pusertelee käsiään ja kävelee edestakaisin). Oh, tämä vie aivan epätoivoon! Ei koskaan ainoaa auringonsädettä! Ei valonpilkahdusta kotiin!
ROUVA SOLNESS. Tämähän ei ole mikään koti, Halvard.
SOLNESS. Ei; sinäpä sen sanoit. (Raskaasti.) Ja Jumala tietää etkö ole siinäkin oikeassa, ettei meille tule parempaa uudessakaan talossa.
ROUVA SOLNESS. Sitä ei tule koskaan. Yhtä tyhjää. Yhtä autiota siellä niinkuin täälläkin.
SOLNESS (kiivaasti). Mutta minkä ihmeen vuoksi me sitten sen rakensimme? Voitko sen minulle sanoa?
ROUVA SOLNESS. En; siihen saat itse vastata.
SOLNESS (katsoo syrjästä ja epäluuloisesti vaimoonsa). Mitä sinä sillä tarkoitat, Aline?
ROUVA SOLNESS. Mitäkö minä tarkoitan?