SOLNESS. Niin, kaksoiset. Siitä on nyt yksitoista — kaksitoista vuotta.
HILDE (hellävaroen). Ja ne molemmat ovat siis —? Niitä kaksoisia ei
Teillä ole enää?
SOLNESS (sisäisesti liikutettuna). Meillä oli ne ainoastaan noin kolmisen viikkoa. Tahi tuskin sitäkään. (Välittömästi huudahtaen.) Oi, Hilde, miten sanomattoman hyvä on, että tulitte tänne! Sillä nyt viimeinkin olen saanut jonkun, jonka kanssa voin puhua!
HILDE. Ettekö sitten voi tehdä sitä — hänenkin kanssaan?
SOLNESS. En tästä asiasta. En sillä tavoin kuin minä tahdon ja minun täytyy. (Raskaasti). Enkä monesta muustakaan.
HILDE (hillitysti). Sitäkö Te vain tarkoititte, kun sanoitte, että tarvitsitte minua?
SOLNESS. Lähinnä kai sitä. Eilen nimittäin. Sillä tänään en tiedä enää aivan varmaan — (keskeyttäen puheensa). Mutta, tulkaa tänne istumaan. Asettukaa tuohon sohvaan, — niin näette puutarhaan. (Hilde istuutuu sohvan kulmaan. Solness vetää tuolin lähemmäksi Hildeä.) Haluatteko Te sitä kuulla?
HILDE. Kyllä, minä kuuntelen Teitä kovin mielelläni.
SOLNESS (istuutuu). Sittenpä minä kerron Teille kaikki.
HILDE. Nyt näen minä sekä puutarhan että Teidät, rakentaja Solness.
Kertokaa siis minulle! Heti!