SOLNESS (hillityn painokkaasti). Ainoastaan sen tulipalon avulla minä sain tilaisuuden rakentaa koteja ihmisille. Kodikkaita, lämpöisiä, valoisia koteja, joissa isä ja äiti ja lapsiliuta saattoivat elää siinä turvallisessa ja iloisessa tiedossa, että on ylen suuri onni elää maailmassa. Ja varsinkin onni, että on toistensa oma — kaikissa, suurissa ja pienissä asioissa.
HILDE (innokkaasti). Niin, mutta eikö se Teille ole suuri onni, että Te voitte luoda sellaisia ihania koteja?
SOLNESS. Entä tuo hinta, Hilde! Kauhea hinta, jonka minä sain maksaa päästäkseni niitä rakentamaan.
HILDE. Mutta eikö sitä sitten voi mitenkään saada mielestä pois?
SOLNESS. Ei. Sillä päästäkseni rakentamaan koteja muille täytyi minun luopua, — luopua ainaiseksi itse omasta kodista. Tarkoitan: saamasta kotia lapsiparvelle. Ja myöskin isälle ja äidille.
HILDE (varovasti). Mutta täytyikö Teidän siitä luopua? Ainaiseksi sanoitte?
SOLNESS (nyökkää verkalleen). Sen maksoi se onni, josta ihmiset juttelevat! (Hengittää raskaasti.) Se onni, — hm, — sitä onnea ei annettu halvalla, Hilde.
HILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Mutta eikö sitä asiaa enää voisi korjata?
SOLNESS. Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan. Sekin on tulipalon seuraus.
Ja myöskin Alinen sairauden sittemmin.
HILDE (katsoo Solnessiin epämääräisin ilmein). Ja kuitenkin Te laaditte noita lastenkamareita.