SOLNESS (vakavasti). Ettekö ole koskaan huomannut, Hilde, että kaikki mahdoton — ikäänkuin houkuttelee, kutsuu Teitä?
HILDE (aprikoitsee asiaa). Mahdotonko? (Vilkkaasti). Kyllä! Onko
Teidänkin laitanne niin?
SOLNESS. Kyllä, niin on.
HILDE. Niinpä on sitten pikku peikkoa Teissäkin?
SOLNESS. Miksi peikkoa?
HILDE. Miksi Te sitten sellaista nimittäisitte?
SOLNESS (nousee). Niin, ehkäpä olette oikeassa. (Kiivaasti.) Mutta eikö minusta tulisi peikko, — kun minulle aina ja alinomaa käy kaikessa näin! Aivan kaikessa!
HILDE. Kuinka tarkoitatte?
SOLNESS (hilliten sisäistä järkkymystään). Huomatkaa nyt, Hilde, mitä Teille sanon. Kaikki, mitä minä saavutin toimimalla, rakentamalla, luomalla jotakin kauneutta, lämpöistä ja turvallista kodikkuutta tarkoittavaa, — jopa jotain suurenmoistakin — (puristaa kätensä nyrkkiin.) Oh, eikö sitä ole kauhea ajatellakin —!
HILDE. Mikä se niin kauhea on?