SOLNESS. Että minun täytyy nyt kaikkea sitä alinomaa mitata ja punnita. Maksaa siitä. Ei rahalla. Vaan ihmisonnella. Eikä pelkästään omalla onnellani. Vaan muidenkin. Niin, niin, huomaatteko sen, Hilde! Sen on minun taiteilijalinnani maksanut minulle — ja muille. Ja jok'ainoa päivä täytyy minun täällä nähdä, että se hinta maksetaan puolestani yhä uudestaan. Ja yhä uudestaan, — samaa kiertoa!
HILDE (nousee ja katselee päätänsä kääntämättä yhä Solnessiin). Nyt
Te ajattelette varmaankin häntä.
SOLNESS. Kyllä. Lähinnä Alinea. sillä hänelläkin oli elämäntehtävä. Aivan yhtä hyvin kuin minullakin omani. (Vapisevin äänin.) Mutta hänen elämäntehtävänsä, sen täytyi pilautua, sen täytyi pirstoutua, murskautua, — että minun tehtäväni pääsisi eteenpäin jonkinlaiseen suureen voittoon. Sillä, kuulkaapas, Alinellakin — hänelläkin oli rakentajan lahjat.
HILDE. Hänelläkin? Rakentajan?
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Ei talojen eikä tornien tai viirien, — taikka muun sellaisen, mitä minä täällä harjoittelen —
HILDE. Niin, mutta minkä sitten?
SOLNESS (hellästi liikutettuna). Lahjat rakentaa pieniä lapsensieluja, Hilde. Rakentaa lapsensieluja sellaisiksi, että niistä varttuisi sopusuhtaisia ja muodoiltaan jaloja ja kauniita. Että niistä nousisi soleita, täysikasvuisia ihmisiä. Siihen Alinella oli taipumukset. — Ja kaikki se, se on nyt tuossa! Käyttämättä — ja käyttämättä ainaiseksi. Eikä hyödyksi mihinkään maailmassa! — Aivan kuin sorakasa tulipalon perästä.
HILDE. Niin, mutta vaikka nyt niin olisikin —?
SOLNESS. Se on niin. Se on. Minä tiedän sen.
HILDE. Niin, mutta Te ette toki ole siihen millään tavoin syynä.