Te ootte ymmärtäneet minut väärin. En väittänyt ees moista ole ma. Mut muistakaa, ett'ei voi mielinmäärin todistaa tulta aina sauhulla. Ma hyvin tiedän, että avioita on solmittu, ja lisättykin perhettä; on rukkasia, kukkasia, erhettä, mitenkä voisin koskaan kieltää noita? Ruusuiset kirjeliput kyllä liitelee, ne sulkee kyyhkyspari, joka — riitelee, on täynnä lempiviä kadut, turut, syö kihla-vieraat makoisimmat murut, on tapa tainnut säätää eri lait, joihinka »lempiväiset» taipuu kait; — — mut onhan meillä myöskin majureita, me omistamme suuren asevaraston, on meillä rumpuja ja paineteita, mut vaieta niist' ehkä sentään parast' on! Meill' on siis miekkoisia miekkavöitä, mut onko silti urhokkaita töitä? Vaikk' oisi leiri asestettu, ankarin, — niin onko silti aina mieltä sankarin?
STRÅMAN.
Kaikessa kohtuus; myönnän tosiaan, ett' on kai joskus ihan liikaa luvattu, kun aivan ainoaksi laatuaan on nuorten leimuava lempi kuvattu. Rakentaa ainiaaks ei sille saata; ei, avio voi meille vasta taata sen kallion, min pohja kaikki kesti, min varassa se seisoo ikuisesti.
NEITI SKÄRE.
Ma tästä olen aivan toista mieltä. Todistus parhain löytynee kai sieltä, miss' ilman pakkoa voi liitto vapaa vuoskaudet kestää; sitä harvoin tapaa.
ANNA
lämpimästi.
Ei, — liitto, mi on raikas, nuorekas, se rikas on ja kaikkivaltias.
LIND
miettiväisesti.