*Kroll*. Vai ei hän puhunut?
*Rebekka*. Ei koskaan. Eikä tohtori West myöskään. Ei sanaakaan.
*Kroll*. Ehkä he vaikenivat sen vuoksi, että heillä oli syytä saada yksi vuosi unhohtuksiin? Samoin kuin *tekin* olette tehnyt, neiti West. Se on ehkä suku-omituisuus.
*Rebekka* (kulkee edestakaisin, väännellen käsiään). Se on mahdotonta. Te tahdotte vaan luulotella minua. Ei ikinä se ole totta, ei. Se ei voi olla totta! Ei iki-päivinä —!
*Kroll* (nousee). Mutta, hyvä neiti, — miksi Herran nimessä te noin riehutte? Vallanhan te säikytätte minua! Mitä on minun luuleminen ja ajatteleminen —!
*Rebekka*. Ei mitään. Teidän ei tarvitse luulla eikä ajatella mitään.
*Kroll*. Selittäkää sitte kaikella muotoa, kuinka te joudutte noin suunniltanne sellaisen asian — sellaisen mahdollisuuden tähden.
*Rebekka* (hilliten itseänsä). Onhan se selvä asia, rehtori Kroll. Ei minulla ole halua pitää itseäni laittomana lapsena.
*Kroll*. Vai niinkö? No, no, tyydytään nyt — vastaiseksi — siihen selitykseen. Siis on teillä siinäkin suhteessa jäänyt pieni ennakkoluulo.
*Rebekka*. Niin kaiketi minulla on.