*Kroll*. Ette kaikkia.
*Rebekka* (katsoo häneen arasti). Mitä olisi vielä jäljellä?
*Kroll*. Ettekö te lopuksi ilmoittanut Beatelle, että teidän matkanne muille seuduille oli välttämätöin — ei ainoastaan paras vaan ihan välttämätöin Rosmerin ja teidän tähtenne, ja että lähdön täytyi tapahtua niin pian kuin mahdollista? Noh?
*Rebekka* (hiljaa ja epäselvästi). Ehkä minä sanoin jotain sinnekin päin.
*Rosmer* (vaipuu akkunan vieressä olevaan nojatuoliin), ja tuollaista valhe- ja petosverkkoa on hän — onneton sairas, uskonut. Uskonut ihan todeksi! Järkähtämättä! (katsoo Rebekkaan.) Eikä hän koskaan maininnut mitään minulle. Ei koskaan edes viittaamalla! Oh, Rebekka, — minä näen kasvoistasi, — että *sinä* kielsit häntä sitä tekemästä!
*Rebekka*. Hän oli saanut päähänsä, ett'ei hänellä lapsettomana vaimona, ollut oikeutta olla täällä. Ja sitte hän luuli velvollisuutensa vaativan häntä tekemään tilaa.
*Rosmer*. Ja sinä — sinä et tehnyt mitään, saadaksesi häntä siitä luulosta?
*Rebekka*. En.
*Kroll*. Te ehkä vaan vahvistitte häntä luulossaan? Vastatkaa!
*Rebekka*. Siltä se taisi hänestä tuntua, luulen.