*Rosmer*. Niin, niin, — ja sinun tahtoasi hän totteli kaikissa. Ja niin hän teki tilaa. (hypähtää seisomaan.) Kuinka sinä voit — voit jatkaa noin kauheata leikkiä!
*Rebekka*. Mielestäni oli valittava toinen kahdesta elämästä, Rosmer.
*Kroll* (kiihkeästi ja mahtavasti). Teillä ei ollut oikeutta ruveta valitsijaksi.
*Rebekka* (kiivaasti). Luuletteko sitte minun silloin toimineen kylmän, harkitsevan järjen avulla! Silloin en ollut sellainen kuin nyt, tätä kertoessani. Ja onhan joka ihmisessä kaksi tahtoa, tiedän mä. Minä tahdoin Beaten pois. Millä keinoin tahansa. Mutta en kuitenkaan luullut sen koskaan tapahtuvan. Joka askelta uskaltaessani ja koetellessani, kuulin mielestäni jonkun äänen sisässäni huutavan: Tähän asti vaan! Ei askeltakaan enään! — Enkä kuitenkaan voinut heretä. Minun *täytyi* koetella hieman vielä. Sanoa vaan yksi ainoa sananen. Ja sitte yksi lisää — ja aina vaan sananen lisää. — Ja sitte se *tapahtui*. — Niin sellaiset asiat valmistuvat. (lyhyt vaitiolo).
*Rosmer* (Rebekalle). Miten luulet itsellesi vast'edes käyvän? Tämän jälkeen?
*Rebekka*. Minulle saa käydä miten tahansa. Ei sillä ole suurin lukua.
*Kroll*. Ei sanaakaan, josta huomaisi katumusta. Ehk'ei se teitä vaivaakkaan?
*Rebekka* (kylmästi). Anteeksi, herra rehtori, — se asia ei liikuta muita kuin minua. Siitä teen vaan tiliä oman itseni kanssa.
*Kroll* (Rosmerille). Ja tuon naisen kanssa sinä elät saman katon alla. Mitä likeisimmässä suhteessa. (katsoo kuviin seinillä). Ooh — noita poissa olevia, — näkisivät he nyt haudoistaan!
*Rosmer*. Menetkö kaupunkiin?