*Rebekka*. Minä olen tullut siihen mieleen. Näinä parina viime päivänä.
*Rosmer*. Sinä valehtelet, Rebekka.
*Rebekka*. Valehtelen —!
*Rosmer*. Niin, sinä valehtelet. Sinä et ole koskaan uskonut minuun. Et ole koskaan uskonut minussa olevan miestä viemään sitä asiaa voittoon.
*Rebekka*. Minä olen uskonut, että me kaksi yhdessä saisimme sen toimeen.
*Rosmer*. Se ei ole totta. Sinä olet uskonut, että itse voisit tehdä jotain suurta elämässä. Voisit käyttää minua tarkoituksiisi. Luulit minun kelpaavan sinulle välikappaleeksi. Sitä sinä olet uskonut.
*Rebekka*. Kuule, Rosmer —.
*Rosmer* (istuu raskaasti sohvaan). Oh, elä huoli! Kaikki minä näen perinpohjin. Minä olen ollut aivan kuin sormikas sinun käsissäsi.
*Rebekka*. Kuule nyt, Rosmer. Puhelkaamme tästä asiasta. Se on oleva viimeinen kerta. (istuu tuolille sohvan viereen.) Minä arvelin kirjoittaa sinulle jahka taas olin päässyt sinne pohjoiseen. Mutta parasta lienee, että saat heti kuulla kaikki.
*Rosmer*. Onko sinulla lisää tunnustettavaa?