*Rebekka*. Suurin asia on sanomatta.
*Rosmer*. Mikä suurin?
*Rebekka*. Se, jota sinä et koskaan ole aavistanut. Se, joka kaikelle muulle luo sekä valoa että varjoa.
*Rosmer* (pudistaa päätään). Minä en käsitä tätä vähääkään.
*Rebekka*. Se on aivan totta, että minä kerran kudoin juonia päästäkseni tänne Rosmerholmaan. Arvelin, näet, että täällä kyllä pääsisin valtaan. Millä tavalla tahansa — tietysti.
*Rosmer*. Sinulle onnistuikin — se mitä pyysit.
*Rebekka*. Luulenpa, että minulta olisi onnistunut vaikka mitä — siihen aikaan. Sillä silloin minulla vielä oli uljas, vapaa tahtoni. Silloin en tuntenut arkuutta. En tuntenut suhteita, joiden tähden olisin poikennut polultani. Mutta silloin heräsi alku siihen, joka on murtanut tahdon minulta — ja tehnyt minusta saamattoman koko elämäkseni.
*Rosmer*. Mikä heräsi. Puhu niin, että voin sinua ymmärtää.
*Rebekka*. Silloin minussa heräsi — tuo hurja, hillitsemätön halu —.
Ooh, Rosmer —!
*Rosmer*. Halu. Sanoit —! Mihin?