*Rebekka*. Sinuun.
*Rosmer* (tahtoo hypähtää seisomaan). Mitä tämä on!
*Rebekka* (hilliten häntä). Pysy vaan istumassa, ystäväni. Nyt saat kuulla eteen päin.
*Rosmer*. Ja sinä tarkoitat — että olet rakastanut minua — tuolla tavalla!
*Rebekka*. Mielestäni sitä voi kutsua rakkaudeksi, — siihen aikaan. Minä pidin sitä rakkautena. Mutta sitä se ei ollut. Se oli niin hurja jo sanoin, hurja, hillitsemätöin halu.
*Rosmer*. (tukalasti). Rebekka — istutko sinä todellakin itse siinä — sinä — sinä itse, kertomassa tätä!
*Rebekka*. Niin, mitä arvelet, Rosmer!
*Rosmer*. Sellaisesta syystä, — sellaisen halun vallassa sinä siis — sinä — sinä — ryhdyit *toimeen*, — niinkuin sitä kutsut.
*Rebekka*. Se tarttui minuun, kuin meren rannikoilla myrsky. Sellainen myrsky, jota meillä on talvisaikaan siellä pohjan puolessa. Se tempaa mukaansa, — kantaa pyörteessään kauvaksi, — mihin tahansa. Turha on ponnistella vastaan.
*Rosmer*. Ja onnettoman Beaten se riuhtasi Myllykoskeen.