*Rebekka*. Niin, sillä siihen aikaan Beate ja minä taistelimme keskenämme kuin kaksi hukkuvaa veneen kölillä.
*Rosmer*. Sinä olit ehdottomasti voimakkain Rosmersholmassa.
Voimakkaampi kuin Beate ja minä yhteensä.
*Rebekka*. Minä tunsin sinut tarpeeksi, tietääkseni, että joka tie oli suljettu luoksesi, siksi kunnes olit päässyt vapaaksi sekä suhteistasi että — mielipiteistäsi.
*Rosmer*. Minä en käsitä sinua, Rebekka. Sinä — sinä itse, — koko sinun käytöksesi on minulle selittämätöin arvoitus. Nythän minä olen vapaa — sekä mielipiteistäni että suhteistani. Nyt olet saavuttanut alkuperäisen päämaalisi. Ja kuitenkin —!
*Rebekka*. En ole vielä milloinkaan ollut niin kaukana päämaalistani kuin nyt.
*Rosmer*. — ja kuitenkin — sanon — kun eilen kysyin sinulta — pyysin sinua: rupea vaimokseni, — silloin sinä huudahdit aivan kuin kauhulla, ett'et koskaan sitä tee.
*Rebekka*. Silloin minä huusin epätoivosta.
*Rosmer*. Minkä tähden?
*Rebekka*. Sen tähden että Rosmersholma on lamannut minut. Täällä minun oma, uljas tahtoni on tukahutettu. Murrettu! Se aika on ollut ja mennyt, jolloin minulla oli rohkeutta uskaltamaan mitä tahansa. Minä olen menettänyt toimintakykyni, Rosmer.
*Rosmer*. Sano minulle, kuinka se on tapahtunut.