*Rebekka*. Se on lähtenyt yhdys-elämästä sinun kanssasi!
*Rosmer*. Mutta kuinka? Kuinka?
*Rebekka*. Jäätyäni tänne kahden kanssasi, — ja sitte kun sinä olit muuttunut oikeaksi itseksesi —
*Rosmer*. Niin niin?
*Rebekka*. — sillä sinä et ollut täydellisesti oma itsesi, niin kauan kuin Beate eli —
*Rosmer*. Paha kyllä, sinä olet aivan oikeassa.
*Rebekka*. Mutta kun sitte sain elää täällä kanssasi — hiljaisuudessa — yksinäisyydessä, — kun annoit minulle ehdottomasti kaikki ajatuksesi, — joka mielialan vivahduksen, niin vienona ja puhtaana, kuin ne tunsit, *silloin* minussa tapahtui se suuri muutos. Vähitellen — tietysti. Melkein huomaamatta — mutta lopuksi niin valtavasti. Ihan perin pohjin.
*Rosmer*. Mitä se oikein on Rebekka!
*Rebekka*. Kaikki muu, — tuo inhottava, aistillinen halu, erosi minusta kauvaksi, kauvaksi pois. Kaikki kiihkeät intohimot vaipuivat vienoon rauhaan. Mieleeni laskeutui tyyneys, — hiljaisuus sellainen kuin lintujen *lepokallioille* sydän-yön auringon aikana siellä pohjoisessa — — —.
*Rosmer*. Puhu enemmän siitä. Kaikki mitä tiedät.