*Rebekka*. Ei ole enää suurin sanottavaa. *Se* vaan on enää kertomatta, että silloin minussa heräsi rakkaus. Suuri, vaatimatoin rakkaus, joka tyytyy yhdys-elämään, sellaiseen, kuin on vallinnut meidän kahden välillämme.
*Rosmer*. Oi, olisi minulla edes ollut pienikin aavistus tästä.
*Rebekka*. Paras on, niin kuin on. Eilen — kun kysyit minulta, tahdonko ruveta vaimoksesi — silloin minä riemuitsin —
*Rosmer*. Niin riemuitsithan sinä, Rebekka! Siltä minustakin näytti.
*Rebekka*. Niin, minä riemuitsin hetkisen. Unohdin itseni silloin. Muinoinen reipas tahtoni pyrki taas vapautumaan. Mutta nyt sillä ei ole enää voimaa — ei pidemmältä.
*Rosmer*. Miten sinä selität muutoksen, joka sinussa on tapahtunut?
*Rebekka*. Rosmer-suvun näkökanta elämästä — tai ainakin *sinun* näkökantasi on turmellut minun tahtoni!
*Rosmer*. Turmellut?
*Rebekka*. Niin, tehnyt sen sairaaksi. Sitonut sen sellaisten lakien alaiseksi, joilla ennen ei ollut arvoa silmissäni. Yhdys-elämä sinun kanssasi — on jalostanut minun mieleni —
*Rosmer*. Ooh, voisin vaan luottaa siihen!