*Rebekka*. Voit lujasti luottaa siihen. Rosmer-suvun näkökanta jalostaa.
Mutta: — (pudistaa päätään.) mutta — mutta —
*Rosmer*. Mutta? — Mitä?
*Rebekka*. — mutta se murhaa onnen.
*Rosmer*. Niinkö sanot, Rebekka?
*Rebekka*. Ainakin minulta.
*Rosmer*. Niin, mutta oletko ihan varma *siitä*. Jos nyt taas kysyisin sinulta —? Pyytäisin sinua niin hartaasti —
*Rebekka*. Ystäväni — elä koskaan enää puhu siitä! Se on mahdotonta!
Niin, — sillä, Rosmer, tiedä, että minulla on entisyydessäni jotakin —
*Rosmer*. Enemmänkin kuin mitä ennen olet kertonut?
*Rebekka*. Niin. Enemmän ja jotain muuta.
*Rosmer* (heikosti hymyillen). Eikö se ole kummallista, Rebekka?
Ajatteles, sielussani on silloin tällöin hämärtänyt aavistus siitä.