*Rebekka*. Onko? Ja sentään —? Kuitenkin sinä —?
*Rosmer*. Minä en koskaan uskonut sitä. Leikin sillä vaan — noin ajatuksissani — ymmärräthän.
*Rebekka*. Jos vaadit, niin kerron sinulle nyt heti senkin.
*Rosmer* (kieltäen). Ei, ei! Minä en tahdo kuulla sanaakaan. Mitä se lieneekin — niin minä voin unhoittaa kaikki.
*Rebekka*. Mutta minä en voi.
*Rosmer*. Oo, Rebekka!
*Rebekka*. Niin, Rosmer, — *se* se juuri on kauheata, että nyt, kun elämän onnea tarjotaan minulle täysin mitoin, — nyt olen muuttunut sellaiseksi, että oma entisyyteni salpaa minulta onnen.
*Rosmer*. Entisyytesi on kuollut, Rebekka. Sillä ei ole enää valtaa sinuun, — ei minkäänlaista yhteyttä kanssasi, — semmoisena kuin nyt olet.
*Rebekka*. Ei, ystäväni, nuo ovat vaan puhetapoja. Entä viattomuus sitte? Mistä minä *sen* otan.
*Rosmer* (raskaasti). Niin, niin — viattomuus.