*Rebekka*. Viattomuus, niin. Siinä on onni ja riemu. *Se* oppihan sinun piti tehdä eläväksi kaikissa noissa tulevissa, iloisissa aatelis-ihmisissä —.
*Rosmer*, Oi, elä muistuta minua siitä. Se oli vaan epäselvä unelma, Rebekka. Hätäilty tuuma, johon en itsekkään enää usko. Ihmisiä ei voida jalostaa ulkoa päin.
*Rebekka* (hiljaa). Eikö hiljaisella rakkaudellakaan, eikö?
*Rosmer* (miettien). Niin, — *siinähän* se suuri juuri olisi. Elämän ihanin onni mielestäni, melkein. — Jos niin on — (kiemurtelee tuskissaan). Mutta kuinka minä saan selville sen kysymyksen? Pääsen sen perille.
*Rebekka*. Etkö sinä usko minua?
*Rosmer*. Voi Rebekka! Kuinka minä voin täydellisesti uskoa sinua? Sinua, joka täällä olet salannut ja peitellyt niin sanomattoman paljon! Nyt kerrot taas minulle jotain uutta. Onko sillä joku salatarkoitus, — niin sano se suoraan, tai tahdotko ehkä voittaa sillä jotain. Teenhän minä niin mielelläni hyväksesi kaikki, mitä vaan voin.
*Rebekka* (väännellen käsiään). Voi tuota murhaavaa epäluuloa, Rosmer —
Rosmer!
*Rosmer*. Niin, eikö tämä ole kauheata, mutta minä en voi sitä auttaa, minä en koskaan enää pääse epäluulosta. Minä en koskaan voi varmasti tietää, oletko minun täydellisesti, puhtaassa rakkaudessa?
*Rebekka*. Mutta eikö sielusi sisimmässä sitte ole mitään, joka todistaisi, että minussa on tapahtunut muutos! Ja että muutos on tapahtunut sinun, — ainoastaan sinun kauttasi!
*Rosmer*. Ooh — ininä en enää usko, että kykenen muuttamaan ihmisiä. Minä en usko enää itseeni missään asiassa. Minä en usko itseeni enkä sinuun.