*Rebekka*. Kuinka sitte luulet voivasi elää?
*Rosmer*. Niin, sitä en itsekkään ymmärrä. Minä en käsitä sitä. Minä en luule että voinkaan. — Enkä minä tiedä mitään asiaa koko maailmassa, jonka hyväksi kannattaisikaan elää.
*Rebekka*. Elämässä, — siinä on uudistusvoimaa. Luottakaamme siihen.
Aikanamme siitä kyllä suoriumme.
*Rosmer* (hypähtää levottomana seisomaan). Anna minulle sitte luottamukseni takaisin! Luottamukseni *sinuun*, Rebekka! Luottamukseni rakkauteesi! Todistuksia! Todistuksia minä tahdon!
*Rebekka*. Todistuksia? Mistä minä voin antaa sinulle todistuksia.
*Rosmer*. Sinun täytyy. (menee lattian poikki.) Minä en kestä tätä autiota, — tätä kauheata tyhjyyttä, — tätä — tätä —.
*Rebekka*. (eteisen oveen kolkutetaan kovasti. Rebekka hypähtää seisomaan.) Ah, kuuletko?
(Ovi aukenee. *Ulrik Brendel* tulee sisään, hänellä on kiillotettu paita päällä, musta takki ja hyvät saappaat, joiden varret ovat vedetyt housujen päälle, muuten samassa puvussa kuin edellisellä kerrallakin, näyttää ränsistyneeltä.)
*Rosmer*. Tekö siellä olette, herra Brendel.
*Brendel*. Johannes poikani, — minä sanon sinulle hyvästi.