*Rosmer*. Minne aijotte näin myöhään?
*Brendel*. Alas mäkeä.
*Rosmer*. Kuinka?
*Brendel*. Nyt menen kotipuoleen, kallis oppilaani. Olen alkanut kaivata sitä suurta olemattomuutta.
*Rosmer*. Teille on tapahtunut jotain, herra Brendel! Mitä se on?
*Brendel*. Vai huomaat sinä muutoksen? Niin, onhan se luonnollistakin. Kun viimeksi johdin askeleeni tähän saliin, — silloin seisoin edessäsi äveriäänä miehenä ja taputtelin tyytyväisenä povitaskuani.
*Rosmer*. Vai niin! Minä en oikein ymmärrä —
*Brendel*. Mutta tällaisena kuin tänä yönä näette minut, olen minä hävinnyt kuningas palaneen linnani tuhkakasalla.
*Rosmer*. Jos *minä* voin auttaa teitä jollain —
*Brendel*. Sinä olet saanut säilymään lapsen sydämmesi. Liikeneekö sinulta pieni laina minulle?