*Rosmer*. Kyllä, kyllä, hyvin kernaasti.
*Brendel*. Anna sitte minulle yksi ihanne, tahi pari!
*Rosmer*. Mitä te sanotte!
*Brendel*. Pari kulunutta ihannetta; sillä teet hyvän työn. Sillä nyt minä olen köyhä, poikaseni. Typityhjä.
*Rebekka*. Ettekö tullut pitäneeksi esitelmäänne?
*Brendel*. En, hurmaava neito. Mitä arvelette! Juuri kun juhlallisesti asetun tyhjentämään runsauden sarvea, niin keksin katkeruudekseni, että olenkin konkurssitilassa.
*Rebekka*. Entä kaikki teidän kirjoittamattomat teoksenne?
*Brendel*. Viisikolmatta vuotta olen minä istunut, kuin saituri istuu lukitun raha-arkkunsa kannella. Eilen, — kun kimmahutin kannen auki, tuodakseni ilmoille aarteeni, niin siellä ei ollutkaan mitään. Ajan hammas on kuluttanut sen tomuksi. Koko komeus rauvennut tyhjiin.
*Rosmer*. Mutta oletteko siitä nyt niin ihan varma?
*Brendel*. Ei ole epäilystäkään ystäväni. Presidentti on antanut minulle siitä täyden vakuuden.