*Rebekka*. Aikoja on siitä kulunut, kun minä viimeksi ajattelin moisia asioita.
*Rosmer*. Niin, niin, — sinä arvelit kai, ett'ei meidän välimme koskaan voisi muuttua toisellaiseksi, kuin se oli.
*Rebekka*. Niin, niin luulin.
*Rosmer*. Samoin luulin minäkin. Mutta jos minä kuolisin —.
*Rebekka*. O, Rosmer — sinä elät kauvemmin kuin minä.
*Rosmer*. Kurja henkeni lienee sentään omassa vallassani, saan kai sille tehdä, mitä tahdon.
*Rebekka*. Mitä sillä tarkoitat! Ethän vaan ajattele —.
*Rosmer*. Olisiko se sinusta niin kummallista? Kärsittyäni näin nolon, surkean tappion! Minä, jonka piti viedä elämäntyöni voittoon —. Ja nyt olen paennut, jättänyt kaikki, — ennen — kuin taistelu oli edes oikein alkanutkaan.
*Rebekka*. Ala taistelu uudestaan, Rosmer! Koeta vaan, — niin saat nähdä, että voitat. Sinä olet jalostava satojen, — tuhansien mielet. Koeta vaan!
*Rosmer*. Voi, Rebekka — minäkö, joka en itse luota omaan tehtävääni.