*Rebekka*. Mutta onhan sinun tehtäväsi jo kestänyt koetuksensa. *Yhden* ihmisen olet ainakin jalostuttanut. Minut, koko elinijäkseni.
*Rosmer*. Niin, — kun voisin uskoa sanojasi.
*Rebekka* (vääntelee käsiään). No, mutta, Rosmer, — etkö tiedä mitään, — etkö mitään, joka saisi sinut uskomaan sitä?
*Rosmer* (säpsähtää, aivan kuin kammosta). Elä tutki sitä tarkemmin! Elä tutki, Rebekka! Ei sanaakaan enää!
*Rebekka*. Ei, juuri se asia on tutkittava. Tiedätkö mitään keinoa, joka tukahuttaisi epäluulosi? *Minä* en tiedä ainoatakaan.
*Rosmer*. Paras sinulle ett'et tiedä. Paras meille kummallekkin.
*Rebekka*. Ei, ei ei, — tähän minä en tyydy! Jos tiedät keinon, millä voin puhdistaa itseni silmissäsi, vaadin minä oikeutenani, että sanot sen.
*Rosmer* (ikäänkuin ehdottomasti, vasten tahtoansa pakotettuna). No, olkoon menneeksi! Sanoit, että suuri rakkaus on sinussa. Että mielesi on jalostunut minun kauttani. Onko niin? Oletko tehnyt tarkat laskut? Koettelemmeko tulostasi? Mitä?
*Rebekka*. Siihen olen valmis.
*Rosmer*. Koska tahansa?