*Rebekka*. Koska tahansa. Mitä pikemmin, sitä parempi.
*Rosmer*. Näytä minulle sitte Rebekka, — uskallatko, — minun tähteni, — vielä tänä iltana —. (keskeyttää.) Oi, ei, ei, ei!
*Rebekka*. Kyllä, Rosmer! Kyllä kyllä! Sano se niin saat nähdä.
*Rosmer*. Onko sinulla rohkeutta, — onko sinulla lujuutta, — iloisesti, niin kuin Ulrik Brendel sanoi, — minun tähteni, nyt tänä yönä, — iloisesti, — mennä samaa tietä kuin Beate meni?
*Rebekka* (nousee hitaasti sohvalta ja lausuu melkein mykistyneenä).
Rosmer —!
*Rosmer*. Niin, — se kysymys ei jätä minua rauhaan — sinun lähdettyäsi. Joka hetki päivästä on se minua kiusaava. Oo — mielestäni näen sinut ilmi-elävänä edessäni. Sinä seisot sululla. Ihan keskellä sulkua. Nyt kumarrut käsipuiden yli! Vaivut pyörteesen, alas putousta kohden! Ei! Sinä horjut. Et uskallakkaan — mitä hän uskalsi.
*Rebekka*. Mutta jos minulla olisi rohkeutta siihen? Ja iloinen tahto?
Mitä sitte?
*Rosmer*. Sittehän minun täytyisi uskoa sinua. Täytyisi minun sitte kai saada takaisin uskoni elämäni tehtävään. Uskoa kykyni jalostavan ihmismieliä. Uskoa ihmismielten jalostumiseen.
*Rebekka*. (ottaa valkean huivinsa, kietoo sen päänsä ympäri ja sanoo maltillisesti). Sinä olet saava takaisin uskosi.
*Rosmer*. Onko sinulla rohkeutta ja tahtoa — siihen, Rebekka?