*Rebekka*. Minä olen lukenut useimmat. Kasvatus-isälläni oli ne.
*Brendel*. Ihana emäntäinen, — sitte olette tuhlannut aikaanne turhaan.
Sillä se on jotenkin mitätöintä, sen voin sanoa.
*Rebekka*. Vai niin?
*Brendel*. Se mitä olette lukenut, tarkoitan. Minun arvokkaimpia teoksiani ei yksikään mies tai vaimo tunne. Ei kukaan — paitsi minua itseäni.
*Rebekka*. Kuinka *se* on mahdollista?
*Brendel*. Niitä ei ole vielä kirjoitettu.
*Rosmer*. Mutta hyvä herra Brendel —
*Brendel*. Tiedäthän, Johannekseni, että minä olen luonnoltani sybariitti. Herkkusuu. Olen aina ollut sellainen. Minä nautin kernaimmin yksinäisyydessä. Sillä siten nautin kaksinkertaisesti. Kymmenesti kaksinkertaisesti. Näetkös, — kun hehkuvat unelmat vyöryvät ympärilläni — sulkevat minut helmaansa, — kun uusia, huimaavia, äärettömyyttä tavoittavia aatteita syntyy sielussani, kohottaen minut mahtaville siivillensä, — silloin niistä luon runoja, näkyjä, kuvia. Vaan suurin piirtein, ymmärräthän?
*Rosmer*. Kyllä, kyllä.
*Brendel*. Oi, tietäisit kuinka minä olen eläessäni nauttinut! Nauttinut luomisen salaperäistä autuutta, — noin suurin piirtein, niin kuin jo sanoin, — hyväksymistä, kiitosta, ihailua, laakeriseppeleitä, — kaikkia minä olen koonnut, ilosta vavisten, — täysin käsin. — Hurmannut itseäni salaisessa aatemaailmassani sellaisella ilolla, — oi, niin pyörryttävällä ilolla —!