*Kroll*. Hm —.
*Rosmer*. Mutta ette koskaan kirjoittanut niitä paperille?
*Brendel*. En sanaakaan. Tuo mitätön kynäntöherrys on aina herättänyt minussa vastenmielistä inhoa. Ja miksi minä saastuttaisinkaan omia ihanteitani, kun voin pitää niitä puhtaana, nauttien niistä ihan yksin. Mutta nyt ne ovat uhrattavat. Minusta tuntuu tosiaan, kuin olisin äiti, joka laskee nuoret tyttärensä aviomiesten käsiin. Mutta minä uhraan ne sittekin, — uhraan ne vapauden alttarille. Sarja hienosti luotuja esitelmiä — ympäri koko maan —!
*Rebekka* (vilkkaasti). Siinä teette suurenmoisesti, herra Brendel! Te annatte kalliimpanne, mitä teillä on.
*Rosmer*. Ainoanne.
*Rebekka* (katsoo tarkoittavaisesti Rosmeriin). Kuinka moni tekisi samoin? Uskaltaisi tehdä?
*Rosmer* (katsoo samoin takaisin). Kuka tietää?
*Brendel*. Kuulijani ovat liikutetut. Se hiveltää sydäntäni — ja vahvistaa tahtoani. Ja minä siis ryhdyn toimeen. Yksi asia kuitenkin vielä —. (rehtorille.) Voitteko sanoa minulle, herra preseptori, — onko kaupungissa raittiusseuraa? Ehdotonta raittiusseuraa? On tietysti.
*Kroll*. On, palvelukseksenne. Minä olen itse sen esimies.
*Brendel*. Enkö sitä nähnyt päältännekin! No sitte on kai luultava, että tulen kotianne luoksenne ja kirjoitan itseni viikon ajaksi jäseneksi.