(Menee oikealle.)
*Rosmer* (pidättää Brendeliä). Sanokaa — eikö ole mitään muuta, jolla voisin teitä auttaa?
*Brendel*. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä se olisi. No, istu ja pala — kun oikein ajattelen —! Johannes, — sattuuko sinulla olemaan kahdeksaa kruunua käsillä?
*Rosmer*. No saamme nähdä. (avaa kukkaronsa.) Täällä minulla on kaksi kymmenen kruunun seteliä.
*Brendel*. No — niin, samahan tuo on. Minä voin ottaa ne. Saahan ne aina kaupungissa rikotuksi. Kiitos siksi. Muista nyt, että minä sain kaksi kymmenistä. Hyvää yötä, oma rakas poikani! Hyvää yötä, arvoisa herra!
(Menee oikealle, jossa Rosmer sanoo hänelle hyvästi ja sulkee oven hänen mentyään.)
*Kroll*. Armias taivas — *tuo* siis oli Ulrik Brendel, josta ihmiset kerran luulivat tulevan jotain suurta.
*Rosmer* (hiljaa). Hänellä on ollut ainakin rohkeutta elää elämäänsä oman päänsä mukaan. Minusta *se* ei ole niinkään vähäpätöistä.
*Kroll*. Mitä sanot? Sellainen elämä, kuin hänen On ollut! Luulenpa melkein, että hänessä oli miestä vielä kerran panemaan pääsi pyörälle.
*Rosmer*. Ei suinkaan. Nyt olen itse jo päässyt selville joka asiassa.