*Kroll*. Suokoon Jumala, että niin olisi, rakas Rosmer. Sillä sinä olet niin kovin herkkä ulkoapäin tuleville laikutuksille.
*Rosmer*. Istukaamme. Ja nyt tahdon puhella kanssasi.
*Kroll*. Niin, tehkäämme niin. (istuvat sohvaan.)
*Rosmer* (vähän ajan kuluttua). Eikö sinusta meillä täällä ole hyvä ja hauska olla?
*Kroll*. On, nyt täällä on hyvä ja hauska olla — ja rauhallista. Niin, sinä olet saanut itsellesi kodin, sinä, Rosmer. Ja minä olen menettänyt kotini.
*Rosmer*. Elä sano niin, ystäväni. Se mikä nyt on särkynyt, paranee kyllä kerran.
*Kroll*. Ei koskaan. Ei koskaan. Itu jää pohjalle. Ei koskaan enää olot tule entiselleen.
*Rosmer*. Kuuleppas nyt, Kroll. Me kaksi olemme olleet hartaat toverit niin monta, monta vuotta. Voisitko sinä ajatella, että meidän ystävyytemme loppuisi.
*Kroll*. Minä en tiedä mitään maailmassa, joka voisi sen lopettaa.
Kuinka se johtuu mieleesikään?
*Rosmer*. Panethan sinä niin ratkaisevan merkityksen mielipiteiden ja katsantotavan yhtäläisyydelle.