*Kroll*. Vai niin? No, se mahtaa kuulua siihen uuteen suuntaan, jota nyt kuljet. Sillä neiti West on kait päässyt yhtä pitkälle kuin sinäkin?
*Rosmer*. Niin on. Me kaksi olemme uskollisesti yhdessä pyrkineet eteenpäin.
*Kroll* (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Voi sinua, sokeata, pauloihin pantua miestä!
*Rosmer*. Minä? Mistä sellaisia mieleesi tulee?
*Kroll*. Kun en uskalla — en *tahdo* ajatella pahinta. Ei, ei, salli minun puhua loppuun. — Panethan sinä todellakin arvoa minun ystävyydelleni, Rosmer? Ja minun kunnioitukselleni myös? Teethän sen?
*Rosmer*. Siihen kysymykseen ei minun tarvitse vastatakkaan.
*Kroll*. No, mutta meillä on muita asioita, jotka vaativat vastausta, — täydellistä selitystä sinulta. Suostutko siihen, että pidän jonkinlaista kuulustelemista —?
*Rosmer*. Kuulustelemista?
*Kroll*. Niin, että kyselen sinulta yhtä ja toista, jota sinusta ehkä tuntuu tuskalliselta muistella. Näetkös, — tämä sinun luopumisesi, — no, sinun vapautuksesi, niinhän sitä kutsut, — se on yhteydessä monen muun asian kanssa, joista sinun itsesi takia täytyy tehdä minulle selkoa.
*Rosmer*. Hyvä ystävä, kysy sinä vaan, mitä mielit. Minulla ei ole mitään peiteltävää.