*Kroll*. Sano sitte — minkä luulet oikeammin olleen syvimmän syyn siihen, että Beate lopetti itsensä?
*Rosmer*. Voitko epäillä sitä? Tai, oikeammin, voitko kysellä syitä, onnettoman, sairaan, heikkomielisen ihmisen töihin?
*Kroll*. Oletko varma siitä, että Beate oli niinkään heikkomielinen?
Ainakin arvelivat lääkärit, ett'ei se ollut niin varma asia.
*Rosmer*. Jos lääkärit joskus olisivat nähneet hänet sellaisena, kuin minä usein näin hänet öin päivin, eivät he olisi epäilleet.
*Kroll*. En minäkään epäillyt silloin.
*Rosmer*. Et, sinun oli, paha kyllä, mahdotonta epäillä. Olenhan minä kertonut sinulle hänen hillittömästä, hurjasta intohimoisuudestaan, — jota hän vaati minun vastaamaan. Oo, sitä kammoa, jota hän minussa herätti. Ja sitte hänen perättömät, kalvavat itsesyytöksensä viime vuosina.
*Kroll*. Niin, saatuansa tietää jäävänsä iäkseen lapsettomaksi.
*Rosmer*. No, ajattele siis itsekkin —. Sellainen vaivaava, kammottava tuska asiasta, johon on aivan syytöin —! Ja hän olisi ollut täysimielinen? —
*Kroll*. Hm —. Voitko muistaa, oliko sinulla siihen aikaan kodissasi kirjoja, joissa puhuttiin avioliiton tarkoituksesta — aikamme edistyneen käsityskannan mukaan?
*Rosmer*. Muistaakseni neiti West lainasi minulle yhden sellaisen teoksen. Mutta, rakas Kroll, ethän toki luule meitä niin varomattomiksi, että olisimme puhuneet sellaiselle sairas-raukalle moisista asioista? Minä vakuutan pyhästi ja vakavasti, että meissä ei ole syytä. Hänen omat, turmeltuneet aivohermonsa hänet syöksivät mielettömyyden harhateille.