*Kroll*. Tiedäthän itsekkin, kuinka usein hän arveli, että nyt hän varmaankin pian kuolee.
*Rosmer*. Sen kyllä tiedän. Mutta kuitenkin; — sinun olisi pitänyt varoittaa meitä!
*Kroll*. Vähä sitä itsekkin ajattelin. Mutta silloin se jo oli liian myöhään.
*Rosmer*. Mutta miksi et sen jälkeen ole —? Minkä tähden olet pitänyt tämän kaikki salassa?
*Kroll*. Mistä syystä olisin tullut tänne lisäämään sinulle surua ja katkeruutta? Pidinhän niitä vaan tyhjinä mielikuvituksen houreina. — Aina eilis-iltaan asti.
*Rosmer*. Siis et nyt enää?
*Kroll*. Eikö Beate nähnyt oikein, sanoessaan sinun tahtovan luopua lapsuutesi uskosta?
*Rosmer* (tuijottelee eteensä). Niin, sitä minä en ymmärrä. Se on minusta kaikista käsittämättömintä.
*Kroll*. Käsität tai olet käsittämättä, —, niin vaan asia on. Ja nyt kysyn sinulta Rosmer, — kuinka paljo on hänen toisessa syytöksessään perää? Siinä viimeisessä, tarkoitan.
*Rosmer*. Syytöksessään? Oliko *se* sitte syytös?