*Rebekka*. Niin, parin viikon ajan. Tehän matkustitte kansankokouksissa maaseuduilla?
*Kroll* (nyökkää). Niin, mitä te, neiti, siitä sanotte? Oletteko ajatellut, että minusta vanhoina päivinäni tulisi valtiollinen yllyttäjä? Häh?
*Rebekka* (hymyilee). Aina teissä on ollut vähän yllyttäjää, rehtori
Kroll.
*Kroll*. On niin, noin yksityishuviksi. Mutta vast'edes siitä tulee täyttä totta. Luetteko te koskaan noita radikaalisia lehtiä?
*Rebekka*. Niin, rakas rehtori, en tahdo kieltää, että — —
*Kroll*. Hyvä neiti, ei siinä ole mitään moitittavaa. Ei, mitä teihin tulee.
*Rebekka*. Ei niin, samaa minäkin. Pitäähän minun seurata aikaani.
Tuntea — — —
*Kroll*. Ja oli miten oli, enhän minä teiltä, joka olette nainen, voi vaatia, että varmasti liitytte jompaankumpaan puolueesen tässä kansalais-kiistassa — voisin kyllä sanoa kansalais-sodassa, joka täällä raivoaa. — Mutta te olette siis lukenut, kuinka nuo «kansan» miehet ovat suvainneet syytää minulle herjauksia? Mitä ilkeitä raakuuksia he ovat luulleet saavansa käyttää.
*Rebekka*. Niin, mutta minusta te olette kuitannut ne sangen sattuvasti.
*Kroll*. Niin olen. Sen uskallan itse sanoa. Sillä nyt olen minä saanut vettä myllyyni. Ja he saavat nähdä että meikäläinen mies ei itse paljasta selkäänsä — — Ei, kuulkaapas, elkäämme kajotko noihin ikäviin, ärsyttäviin asioihin tänä iltana.