*Rebekka*. Niin, jättäkäämme ne, rakas rehtori.
*Kroll*. Sanokaa minulle kernaammin, kuinka oikein viihdytte täällä
Rosmersholmassa nyt, yksin jäätyänne? Sitte kun Beate-raukka — —
*Rebekka*. Kiitos, viihdynhän minä täällä hyvinkin. Kovin tyhjältä täällä tuntuu hänen jälkeensä monessa suhteessa. Ja suru ja kaipuu tuntuu myös — tietysti. Mutta muuten —
*Kroll*. Aijotteko jäädä tänne? Noin ainaiseksi, minä tarkoitan.
*Rebekka*. Oi, rakas rehtori, enhän minä aijo sitä enkä tätä. Minä olen nyt jo niin kotiutunut, että mielestäni olen taloon kuuluva, minäkin.
*Kroll*. Niin te. Kuka sitten.
*Rebekka*. Ja niin kauvan kun herra Rosmer arvelee, että minä voin olla hänelle joksikin hyödyksi ja huviksi, — niin kai minä täällä sitte pysyn, luullakseni.
*Kroll* (katselee häntä liikutettuna). Tiedättekö mitä, — tuossa on jotain suurta naiselle, kun noin kuluttaa koko nuoruutensa, uhraamalla sen muiden hyväksi.
*Rebekka*. Minkä hyväksi muuten olisin elänyt?
*Kroll*. Ensin saitte herkeämättä hoidella rampaa, äreätä kasvatus-isäänne —