*Rebekka*. Elkää luulko että tohtori West oli niin äreä siellä Lapissa. Ne kauheat merimatkat hänet murtivat. Vasta tänne muutettuamme, — niin olihan minulla sitten pari vaikeata vuotta, ennen kun hänen kärsimisensä loppuivat.
*Kroll*. Eikö ne seuraavat vuodet tuntuneet teistä vieläkin vaikeammilta?
*Rebekka*. Ei, kuinka voitte noin sanoa! Minä kun niin paljon pidin Beatesta —. Ja niin hartaasti kun hän, vaivanen, kaipasi hoitoa ja sääliväistä kohtelua.
*Kroll*. Kiitos ja kunnia teille siitä, että muistelette häntä suopeudella.
*Rebekka* (siirtyy vähän lähemmäksi häntä). Rakas rehtori, tuon te sanotte niin kauniisti ja sydämmellisesti, ett'en ollenkaan epäile sanoissanne olevan mitään kaksimielisyyttä.
*Kroll*. Kaksimielisyyttä? Mitä sillä tarkoitatte?
*Rebekka*. No, eihän se olisi lainkaan kummallista, jos teistä tuntuisi vähän katkeralta, nähdessänne minun, vieraan ihmisen, hallitsevan ja vallitsevan täällä Rosmersholmassa.
*Kroll*. Ei, mitä kummaa te —!
*Rebekka*. Mutta siltä teistä ei tunnu. (ojentaa hänelle kätensä.)
Kiitos, rakas rehtori! Kiitos, kiitos siitä.
*Kroll*. Mutta mistä ihmeestä te olette saanut tuon päähänne?