*Rebekka*. Uskokaa minua. Paras se meille oli. Pastori Rosmer ei ole luotu kuulemaan lasten-itkua.
*Matami Helseth*. Rosmersholmassa eivät pikku lapset itke, neiti.
*Rebekka* (katsoo häneen). Eivätkö ne itke?
*Matami Helseth*. Eivät. Ei kukaan muista kuulleensa pikkulapsien itkeneen tässä talossa.
*Rebekka*. Sepä kummallista.
*Matami Helseth*. Niin, eikö se ole kummallista? Mutta se on suvussa. Ja sitte on vielä toinen kummallinen seikka. Suuremmaksi tultuaan eivät ne koskaan naura. Eivät koskaan, koko elämässään.
*Rebekka*. Sepä vasta olisi ihmeellistä —.
*Matami Helseth*. Oletteko kertaakaan nähnyt tai kuullut pastorin nauravan?
*Rebekka*. En — kun oikein ajattelen, niin luulen teidän melkein olevan oikeassa. Mutta tämän puolen ihmiset nauravat minusta yleensä hyvin harvoin.
*Matami Helseth*. Niin nauravat. Rosmersholmasta se sai alkunsa, sanotaan. Ja sitte se arvatakseni on levinnyt, sekin, niin kuin muutkin tarttumat.