*Rebekka*. Että niin perusteeton asia voi vaikuttaa sinuun noin valtavasti —!
*Rosmer*. Paha kyllä — se ei ole niinkään perusteeton. Minä olen miettinyt sitä yön, pitkän. Ehkä Beate sittenkin näki oikein.
*Rebekka*. Missä asiassa, tarkoitat?
*Rosmer*. Näki oikein, luullessaan minun rakastavan sinua.
*Rebekka*. *Siinäkö* oikein!
*Rosmer* (laskee hattunsa pöydälle). Minua painaa vaan se kysymys — emmeköhän me kaksi ole koko ajan pettäneet itseämme — kutsuessamme suhdettamme ystävyydeksi.
*Rebekka*. Tarkoitatko, että sitä yhtä hyvin voisi kutsua —?
*Rosmer*. — rakkaussuhteeksi. Niin, sitä minä tarkoitan. Jo silloin, kun Beate vielä eli, annoin minä sinulle kaikki ajatukseni. Sinua minä vaan kaipasin. Sinun luonasi minä tunsin tyyntä, iloisaa, vaatimatonta onnea. Kun oikein muistelemme, Rebekka, — niin alkoi meidän yhdys-elämämme aivan kuin suloinen, salaperäinen lapsuudenrakkaus. Intoilematta ja haaveksimatta. Eikö se sinustakin tuntunut siltä. Sano.
*Rebekka* (taistelee itsekseen). Ooh — en tiedä, mitä siihen vastaisin.
*Rosmer*. Ja tätä likeistä elämää toisissamme ja toistemme hyväksi me olemme pitäneet ystävyytenä. Ei, Rebekka, meidän suhteemme on ollut henkistä avioliittoa — ehkä heti ensi päivistä alkaen. — Siksi painaa minua rikos. Minulla ei ollut oikeutta siihen, — Beaten tähden ei minulla ollut oikeutta.