*Rebekka*. Ei oikeutta elää onnellisena? Niinkö luulet, Rosmer?
*Rosmer*. Hän katseli meidän suhdettamme oman rakkautensa kannalta. Arvosteli meidän suhdettamme oman rakkautensa mukaan. Se oli luonnollista. Beate ei voinut luulla toisin, kuin luuli.
*Rebekka*. Mutta miksi sinä sitte syytät itseäsi Beaten hairahduksesta?
*Rosmer*. Rakkaudesta minuun, — se oli rakkautta tavallansa, — meni hän myllykoskeen. Se tosiasia on varma, Rebekka. Enkä minä koskaan saa sitä mielestäni.
*Rebekka*. Oi, elä ajattele muuta kuin sitä suurta, ylevää tehtävää, jolle olet pyhittänyt elämäsi.
*Rosmer* (pudistaa päätään). Se tehtävä ei mahda koskaan onnistua. Ei ainakaan minulta. Ei sen jälkeen, mitä nyt tiedän.
*Rebekka*. Minkä tähden ei sinulta?
*Rosmer*. Sen tähden, ett'ei mikään rikokselle perustettu asia onnistu.
*Rebekka* (tuskaantuen). Oi, tämä on suku-epäilystä — suku-tuskaa, — suku-arkuutta. Sanotaan kuolleiden kummittelevan täällä kiitävinä, valkeina hevosina. Minusta tämä on jotain sellaista.
*Rosmer*. Olkoon se mitä lieneekin. Samahan se on, kun en kumminkaan sitä voita? Ja usko minua, Rebekka. Niin kuin jo sanoin: varmaan voittoon pyrkivällä asialla olkoon iloinen ja viaton mies ajajana.