He tuskin puhelivat kulkiessaan pitkin väkirikkaampia katuja, jotka sieltä johtavat Perustuslain aukealle, mistä Haxo-katu lähtee. Tämä säännöllisen muotoinen aukea, jota julkiset rakennukset ympäröivät, oli melkein autio, ja Haxo-katu oli vielä tyhjempi.
— Tuolla se on, sanoi Elisabet, kun he saapuivat erään korkean, jokseenkin vaatimattoman näköisen talon kohdalle, lähellä Boulevard des Alpes'ia, jota reunustavat muinaisten vallien ruohoiset rinteet.
He nousivat neljänteen kerrokseen. Elisabet meni vieraansa edellä sisähuoneisiin.
— Salissa ei ole tulta. Suokaa anteeksi, hyvä herra, että otan teidät vastaan tässä huoneessa. Se on meidän lukukammiomme.
Se oli yksinkertaisesti kalustettu työhuone, jonka täytti suuri musteen tahrima pöytä, ja jonka ikkunasta näki kasvitieteelliseen puutarhaan.
— Lapseni kirjoittavat täällä tehtävänsä. Marie-Louise ainakin, sillä teidän kummipoikanne ei vielä osaa muuta kuin huvitella.
Elisabetia näytti vaivaavan jokin, jota hän olisi tahtonut sanoa, sitä kuitenkaan sanomatta. Philippe Lagier tunsi tuon, eikä voinut häntä auttaa. Muistaen Uriagen metsäpolkua, missä hän oli kokenut nöyryytyksen ja häpeän, ei hän voinut käsittää kuinka hän nyt saattoi olla kahden kesken nuoren naisen kanssa. Tämä oli koettanut hymyillä sanoessaan »kummipoikanne», mikä heitä yhdisti. Se oli niin vaivautunut hymy, että Lagier päätti puhua, antaakseen tälle yhdessäololle päämäärän, joka siltä puuttui.
— Olen saanut, rouva, kirjeen puolisoltanne, Albertilta. Se juuri aiheutti käyntini asianajajanne luo, missä teidät tapasin. Albertin notaari Grenoblessa, hra Randon, ilmoittaa hänelle joka kuukausi, että te kieltäydytte ottamasta vastaan eläkettä, jonka hän säännöllisesti lähettää.
— Se on totta.
— Ihmetellen kysyy hän syytä siihen, ja hän pyytää minua vaikuttamaan teihin niin, että te suostuisitte siihen, omaksi eduksenne, tai, ellette te siitä välitä, Marie-Louisen ja Philippen eduksi, joista teidän on huoli pidettävä.