Esitettyään tämän selityksen arvovaltaisuudella, jonka hämminki muutti jyrkkyydeksi, Philippe katseli nuorta naista, jonka hän näki olevan poissa tasapainosta. Tultaessa taivasalta huoneen kuumaan ilmaan oli veri noussut hänen päähänsä, tai aiheutui hänen punastuksensa hämmennyksestä, johon vastaus hänet jo edeltäpäin saattoi. Näin kasvot hohtaen ja silmät kyyneleistä kosteina Elisabet veti syvään henkeä kuin ahdistaisi hänen rintaansa ja sai suurella vaivalla sanotuksi:
— Puolisoni on itse hävittänyt kotinsa. Hän on riistänyt meiltä henkisen tukensa. Silloin tahdon tulla toimeen myös ilman hänen aineellista tukeaan.
— Entä lapsenne.
— Minä kasvatan heidät itse. Myöhemmin saavat he tehdä tahtonsa mukaan.
— On kymmenes kuu kulumassa. Notaari on jo saanut kymmenentuhatta frangia teidän tilillenne. Hän ei tahdo niitä säilyttää.
— Lähettäköön ne takaisin hra Derizelle.
— Albert ei tule ottamaan niitä vastaan; te tunnette hänet hyvin.
Hänellä on ylpeytensä … kuten teillä.
Välinpitämättömällä eleellä Elisabet osoitti, ettei tämä rahakysymys häntä liikuttanut. Kuitenkin Philippe Lagier'n vastaus, siihen sisältyvä vihjaus Albertin epäitsekkääseen luonteeseen, oli hänelle salaisesti mieleen. Se auttoi hänet saamaan pois mielestään ne epämieluisat muistot, joita asianajajan läsnäolo uhkasi hänessä herättää. Tämä alkoi uudestaan, mutta vähemmän varmana:
— Sallitteko minulle yhden kysymyksen? Eikö tämä eläke, joka on lainmukainen, jonka te voitte ja joka teidän tulee ottaa vastaan, ole teille välttämätön?
Elisabet selvitti asemansa koruttomasti. Hän oli saanut myötäjäisinä kaksi sataa tuhatta frangia, joiden korkotulot riittivät hänelle. Hän lisäsi, etteivät hänen vanhempansa vielä olleet luovuttaneet hänelle viimeistä neljännestä, ja että hänellä oli käytettävänään vain kuusituhatta frangia korkoja. Philippe todellisuudessa tiesi tämän, mutta hän tyytyi sanomaan: