— Se ei enää ole teidän entinen asemanne.
— Hänen asumansa huoneusto ei todellakaan muistuttanut Bara-kadun huoneustoa Pariisissa eikä Molay-Norrois'n huoneustoa Isèren rannalla.
— Totun siihen kyllä, vastasi Elisabet hymyillen. Se ei ole mitään.
Minulla ei tarvitse olla näädännahkaisia turkiksia.
Se mitä hänellä oli yllään, puki häntä niin hyvin, oli niin loistavan edullinen hänen kasvojensa sävylle, että Lagier'ta halutti panna vastaan. Mutta hän oli menettänyt oikeutensa siihen, ja hän vaikeni.
— Lasteni kasvatus, jatkoi Elisabet, ei tästä vähennyksestä mitenkään tule kärsimään. Olen luvannut sen itselleni, ja minä tulen pitämään sanani. Katsokaa: olen jo alkanut. Korjaan Marie-Louisen tehtävät, ja annan hänelle tunteja.
— Te näette paljon vaivaa.
— Se antaa työtä minulle. Täytyy omistautua muiden elämälle, kun omalla elämällä ei enää ole mitään päämäärää.
Elisabet oli noussut. Lagier luuli, että se oli kehoitus lähtöön. Mutta Elisabet oli avannut erään pöytälaatikon, ja palasi hänen luokseen, antaakseen hänelle huolellisesti taitetun käärön, joka oli hänelle tuttu.
— Olen pyytänyt teitä saattamaan minua antaakseni teille hra Derizen vihot. Kiitän teitä siitä, että lainasitte ne minulle. Minä olen pitänyt niitä varsin kauan, mutta te ette ole vaatinut niitä minulta.
Lagier kumarsi sanattomana.