— Missä hän on?
— Kaukana, kaukana merellä.
Tyttö jäi mietteihinsä, sitten hän päätteli:
— Olisi voitu kertoa minulle hänen historiansa, silloin kun me olimme luolassa. On tyhmää kävellä luolassa, puhumatta haltiattaresta mitään.
Elisabetin ajatus kohdistui itsestään Albertiin, jota tämä huomautus olisi huvittanut. Kuinka olisikaan ollut historioitsijan mieleen tämä naivi arvostelu niistä monista matkailijoista, jotka retkeilevät kautta maan näkemättä mitään muuta kuin ulkokuoren, tietämättä mistään muusta kuin silmää enemmän tai vähemmän viehättävistä muodoista. Mitä Philippeen tuli, miellytti häntä enemmän paholainen, joka rakensi muurit yhdessä yössä ja jolle maksettiin apinarahalla.
Kun nuori rouva kerran oli päässyt kirjastoon käsiksi, tottui hän sitä selailemaan. Käytettyään sitä lastensa hyväksi, hän itse haki sieltä huvitusta. Hän luki uudelleen muutamia miehensä teoksia, jotka hän ennen oli velvollisuudesta kiireesti käynyt läpi, ja mieltyi niihin. Sitte hän erikoisesti kiintyi elämäkertoihin ja muistelmiin, jotka senkautta että ne ovat välittömässä kosketuksessa elämän kanssa paremmin soveltuivat hänen enemmän realistiseen kuin kuvausvoimaiseen luonteeseensa. Ja vähitellen, ilman että hänelle itselleenkään oli selvillä olentonsa asteettainen muuntuminen, hän paremmin ymmärsi, mitenkä ihmisten jättämät jäljet tuntuvat kaikkialla vanhoissa sivistysmaissa, mikä merkitys on menneisyydellä, suurilla miehillä, muistomerkeillä ja taiteentuotteilla. Omituisen vaiheen kautta hänen harrastuksensa kehittyivät samoiksi kuin hänen puolisonsa, nyt kun hän oli tästä eroitettu, epäilemättä ainiaaksi. Puolison henkinen vaikutus, joka ei ollut jättänyt häneen mitään jälkeä kahdeksanvuotisen avioliiton kuluessa, tuntui nyt etäisyydestä eikä tämä koskaan tietäisi siitä mitään.
Käytettyään sisäelämänsä hyväksi hankkimiansa uusia näköaloja maailmaan, hän oli kypsempi keskusteluunkin ja hänelle sattui iltaisin, että hän oli valveilla ohi tavallisen maatamenoaikansa, keskustellen anoppinsa kanssa, jonka mielenylevyys hänelle nyt lopulta selvisi, asioista jotka aikaisemmin eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään hetkeäkään. Kunnes kelloon katsahtaen toinen heistä huomautti.
— Miten onkaan myöhä!
Ja uupuneena Elisabet pian vaipui uneen, sensijaan että hän vain sitä vapaammin ja sitä tuskallisemmin olisi jatkanut vaivojansa yön pimeydessä, mitä vaarallista tapaa hän kauan oli harjoittanut.
Niiden opinalkeiden joukossa, joita molemmat toinen toistaan auttaen lapsille antoivat, oli hän itselleen varannut soitannon, jonka harrastuksen hän koetti heissä herättää, laulamalla heille ja panemalla heidät yhä uudelleen esittämään kansanlauluja, jotka niin helposti painuvat muistiin. Muutamina päivinä talo oli tulvillaan laulua, ja kylän lapset pysähtyivät portille niitä kuullakseen. Pikku Philippe linkosi sävelten läpi kantavan kelloäänensä kuin pallon keilapelissä, ja sävelet sortuivat suurella melulla. Hänen sisarensa loukkaantui, mutta riita loppui nauruun.