Tämä iloisuus näytti merkitsevän hyvää erään vanhan talonpojan, Claude Ferray'n mielestä, joka vankkureineen kulki tiellä ja nähdessään rauta-aidan takana vanhemman rva Derizen puuhaavan puutarhassa, vanhan naapurin oikeudella kysyi häneltä:
— Päivää, rouva, onko herra Albert palannut kotiin?
Hän vastasi suoraan:
— Ei vielä, Claude.
— Mutta kai hän palaa?
— Pian ystäväni. Me odotamme häntä.
— Hyvä on! Taloon tarvitaan mies. Pellolle mies, keittiöön vaimo, ja molemmat tenavia ruokkimaan.
Ja tämän huomautuksen tehtyään hän pani härkävaljakkonsa liikkeelle ja jatkoi matkaansa.
Tällaisia olivat hyvät päivät. Mutta niitä oli huonojakin. Tultuaan herkistyneemmäksi ja tunteellisemmaksi joutui Elisabet helposti luulevaisuuden ja ärtyisyyden valtaan; pikkuseikoista hän sai aihetta syviin suruihin, tai vaipui hän takaisin entiseen velttouteensa. Hän sai tuta mielen voimatonta uhmaa, joka murtaa meidät, kun se panee meidät hyökkäämään kohtalon välinpitämättömyyttä vastaan, ja epätoivon tiloja, joiden kuiluun ihmissydän syöksee. Tällaisina hetkinä hän toivoi saavansa sanoman Albertin kuolemasta, jottei hänen tarvitsisi kärsiä sellaisia mustasukkaisuuden tuskia. Hienotunteisesti, sanoitta, vihjauksitta, kuin sairaanhoitajatar, jonka käyntiä ei huoneessa kuule, ja joka ei kuitenkaan koskaan ole joutilaana, rva Derize hoiteli hänen haavojaan.
Heinäkuun helteet toivat Uriagen pikku kylpypaikalle seuraelämänsä takaisin. Mutta Molay-Norrois'n perhe ei siinä enää ollut määräävänä. Nämä asettuivat taas Mélèzes huvilaan, rinteelle joka johtaa Saint-Ferriolin linnaan, mutta Passerat'n perhe muutti huvilaa ja vuokrasi sellaisen itselleen laaksosta, Vaulnaveyn puolelta. He seurustelivat yhä edelleen keskenään, mutta vähemmän innokkaasti kuin ennen. Vimellein välityksellä Passerat'n perhe hankki itselleen ylhäisötuttavuuksia. Hra Molay-Norrois, jonka hänen viimeinen leinikohtauksensa oli pakoittanut tarkkaan terveydenhoitoon, ei voinut olla tunnustamatta, että hän vain kotonaan jaksoi hyvin, ja hän osasi olla siitä kiitollinen vaimolleen. Terveyden huolto oli hänen mielestään poistanut kaikki muut harrastukset. Hän hoiti itseään samalla innolla ja raffinoidulla taidolla, jolla hän ennen oli pyrkinyt naisia miellyttämään ja hän tarjosi itselleen nyt lääkärintutkimuksia ja lääkkeitä kuten ennen salaisia lemmeniloja. Tietenkään hän ei ollut luopunut seuramaailmasta, mutta hän alisti sen tilansa vaatimuksiin eikä siitä nauttinut muuta kuin kohtuudella. Hän, joka ennen oli käyttänyt tunteja ulkoasuunsa ja pani liikkeelle uusia kuoseja, löysi samaa viehätystä kuin ennen pikku hurjastelusta pukeutuessaan tohveleihinsa ja polttaessaan piipullisen päivällisen päälle, samalla kun hän tyydytyksellä totesi, että ruuansulatus sujui esteettömästi. Rva Molay-Norrois, joka nyt piti itse huolta liemistään ja soseistaan — uusi työ hänelle — alkoi jälleen tulla toivehikkaaksi, ja halusi miehensä parantuvan, vaikka ei liian äkkiä eikä liian täydellisesti. Heidän kaksi poikaansa, Olivier ja Victor, tulivat peräkkäin lomalle ja käyttäytyivät Elisabetia kohtaan lempeän suojelevasti, mikä tätä vähän painosti. Mutta mistään iloistaan eivät he hänen hyväkseen luopuneet, ja kumpikaan ei ajatellutkaan supistaa elämäntapaansa, mikä kenties olisi heidän vanhemmilleen tehnyt mahdolliseksi järjestää lopullisesti nuoren rouvan myötäjäisseikan, mitä tämä, joka tahallaan turvautui vain omiin apulähteisiinsä, kuitenkaan ei ollut koskaan vaatinut.