Automobiiliretket alkoivat uudestaan. Derizet kutsuttiin mukaan. Elisabet, joka ei tahtonut totuttaa lapsiaan ylellisyyteen, kieltäytyi ottamasta niihin osaa, esittäen syyksi, että lääkäri piti kävelyretkiä terveellisempinä. Kun hän jokseenkin usein käveli Saint-Martinista alas, käydäkseen katsomaan isäänsä ja äitiänsä, hän eräänä päivänä kohtasi varjoisella kastanjatiellä molemmat nuoret miehet, jotka edellisenä vuonna olivat tunteneet hänet ja häntä niin mieltäosottavasti ylistäneet. Puettuna valkoiseen flanellipukuun, joka väljyydellään lisäsi hänen nuorekkuuttaan, hän piteli Philippeä kädestä, kun taas Marie-Louise, huomattuaan mustikoita sammalikossa oli kiivennyt rinteelle ja jäänyt vähän jälkeen. Nuoret miehet katselivat häntä julkeudella, jota nykyiset tavat valitettavasti eivät enää pidä huonon kasvatuksen merkkinä. Vastoin tahtoa nousi veri Elisabetin kasvoilleen. Hän tahtoi kiiruhtaa ja kääntyi taitamattomasti kutsuakseen tytärtään. Miehet olivat myös kääntyneet ja viivyttivät askeleitaan. Marie-Louise riensi hänen luokseen täyttä laukkaa, ja ilmoitti heti:
— Tiedätkö, äiti, sinä olet kauniimpi kuin viime vuonna.
— Pikku tyhmyri, sensijaan että puhut joutavia, olisi parempi, jos ensi kerralla et jäisi jälkeen.
Mutta lapsi ei luopunut ajatuksestaan:
— Se ei ole mitään joutavaa. Koska nuo herrat tuolla sanoivat niin.
— Miksi sinä kuuntelit heidän puhettaan?
— Koska he puhuivat sinusta.
— Ei se ole mikään syy. Mutta pienokainen jatkoi vaan:
— Toinen heistä oli tumma ja toinen keltainen. Tumma sanoi näin: »Hän on menettänyt; hän on laihempi». Mitä sinä olet menettänyt? Ja keltainen vastasi: »Hän on kauniimpi».
— Ole vaiti. En pidä lapsista, jotka kuuntelevat ohikulkevaan keskusteluja.