Enemmän kuin kuusitoista kuukautta oli hän nyt elänyt erillään puolisostaan. Hän oli todellakin paljon muuttunut, mutta sitä hän ei ollut tehnyt itselleen selväksi, paitsi kun hänen oli täytynyt korjauttaa vanhoja pukujaan, joita hän säästäväisyydestä tahtoi vielä käyttää. Hoikentuneena, laihtuneena, hän näytti venyneeltä kuin vanat, jotka solakkuudellaan lisäävät kukan suloa. Kävelyn tottumus oli antanut hänen vartaloon nähden vähän pitkille jaloilleen lisää notkeutta ja sulavuutta. Hänen pitkänomainen ja hyvin valkoinen kaulansa, jota hän tavallisesti piti paljaana, kannatti paremmin hänen päätään. Olisi saattanut sanoa, että hän vaatteen lailla oli pudottanut päältään liikalihavuuden, joka raskautti ja veltostutti hänen ruumistaan. Molay-Norrois'n perheystävät enimmäkseen häntä surkuttelivat, arvellen, että hän kuihtuu ja että se oli suuri vahinko niin kauniille naiselle. Mutta ulkoilma ja hänen luontainen terveytensä onneksi puolustivat häntä hänen henkisen kärsimyksensä uhkaavaa hävitystyötä vastaan. Mutta ne eivät olleet tätä voineet estää uurtelemasta hänen kasvojaan niiden täydessä kukkeudessa. Molemmille puolille pientä suuta oli kaksi kurttua kaivertunut. Hänen kasvonsa olivat soukistuneet. Kulmakarvojen välillä näkyi pieni ryppy. Mutta varsinkin hänen tummat silmänsä, joita niitä ympäröivä sininen kehä suurensi, kuvastelivat syvempää elämää. Se joka osasi katsella, näki aina niiden milloin ikävöivässä, milloin intohimoisessa ilmeessä vähän pelkoa ja kaipausta, kuten vangittujen kauriiden lempeässä katseessa, jotka katsojan kädestä syödessään pelkäävät pahoinpitelyä ja muistavat vapaita kotimetsiään. Veren aaltoilukin hänen poskillaan oli nopeampi; se tulvi ja vetäytyi takaisin melkein samalla hetkellä. Jopa hänen äänensäkin oli saanut vakavamman sävyn; se oli kuin askelta matalampi. Niin muuttuneena, väljine pukuineen ja suurine kesähattuineen, hän yhä enemmän muistutti englantilaisia muotokuvia, jotka antavat naisille niin paljon suloa ja arvokkuutta yht'aikaa. Mutta se olisi ollut sellainen muotokuva, jota uudelleen käydään katsomaan, koska katsoja ei ole varma siitä, että hän yhdellä kertaa on käsittänyt sen kauneuden olemuksen.
Se uusi rauha, jonka hän nyt löysi Mélèzesistä, oli hänelle mieleen hänen äitinsä takia. Mutta hän ei ollut huvitettu juoruista, joita kierteli Uriagessa kuten kaikissa kylpypaikoissa, Mitä se häntä liikutti, että vanha rva de Vimelle ei enää vakavissaan voinut teeskennellä tietämättömyyttä miehensä rakkaussuhteesta, tai että rva Passerat oli koroittanut oikeusneuvos Prémeraux'n keittiöittensä katsastajan arvoon? Eräänä päivänä hän sai kuulla Philippe Lagier'n tulevasta avioliitosta; tämä oli jonkun aikaa sitten asettunut asumaan Puistohotelliin.
— Kenen kanssa? hän kysyi huvitettuna.
— Neiti Berthe Rivièren.
Hän muisti nuoren tytön, joka löi verkkopalloa liikkein, joiden sopusointuisuus oli tarkoitettu katsojain nähtäväksi. Ennenkuin hän kiipesi takaisin Saint-Martiniin hän teki mutkan mennäkseen aina leikkipaikalle asti. Neiti Rivière löi pallojansa hytkyen naurunpurskahduksista, joista elämänilo lauloi, kun sensijaan hänen pelitoverinsa Philippe Lagier, teeskennellen palvelevaa ritaria, peittelemättä ahmi häntä silmillään.
— Teille! huudettiin.
— Mutta hänen lyöntinsä epäonnistui. Ja vallastaan vakuutettuna suostui nuori tyttö napisematta menettämään pelin.
»Nyt jo!» ajatteli Elisabet, noudattaessaan kastanjatietä, joka vei hänet yksinäisyyteensä. Kuinka pian ihminen unohdettiin. Ja rakkaudentunnustukset, mikä valhe! Hymy, joka paljasti välkkyvät hampaat, raikas iho, ranteen liike riittivät sytyttämään uuden pyyteen kaikkein hehkuvimman tunteen sijalle. Mutta kenties hän kuului niihin, jotka eivät herätä kestävää intohimoa. Kenties hän ei jättänyt muuta kuin vaihtuvan vaikutelman, joka pian hävisi, kuten hän joskus oli kuullut sanottavan eräänlaisista naisista puhtain liikkumattomin piirtein. Hän lisäsi tämän pienen itserakkautensa haavan siihen, josta hän kärsi ja joka pysyi auki.
Muutamia päiviä senjälkeen häntä pyydettiin päivällisille Mélèzes'iin eräiden henkilöiden kanssa; hän joutui istumaan pyöristetyn pöydän toiseen päähän Philippe Lagier'n viereen, jolla puolestaan oli naapurina nti Rivière. Tuliko Elisabet kenties liehitelleeksi häntä? Asianajaja kääntyi hänen puoleensa ja kiinnittääkseen hänen huomiotaan hän käytti hyväkseen kaikkia miellyttämään harjaantuneen älyn apuneuvoja. Hän oli ihmeen taitava miellyttävässä keskustelussa, joka antaa kaikille aiheille värikkyyttä ja viehätystä ja jonka pohjalla tuntuu piilevän mairitteleva myötätunto. Lamppujen ja vaaleiden pukujen loiste, paljaat olkapäät, lämmin ja kuitenkin terveellinen ilma, joka tulvi avatusta ovesta muodostivat kokonaisuuden, jossa elämä tuntui paisuvan ilon ilmapiirissä. Elisabet kuunteli Philippeä, jonka älykkäät piirteet eivät olleet vailla viehätystään muuta kuin levätessään. Tämän vieressä istuessaan hän ei enää muistanut kohtausta, joka oli heidät eroittanut. Unohtaen vaivansa, tuuditettuna, onnellisena, hän nautti menestyksestään. Äkkiä hän, kohottaessaan päätään, kohtasi nti Rivièren kiinteän katseen, jonka hän saattoi huomata pöydän muodon vuoksi. Katse oli masentunut, siitä ei tulvinut viha, vaan epätoivo ja ihailu. Se ilmaisi niin selvästi: »Te olette liian kaunis; tiedän hyvin etten voi taistella teitä vastaan, säälikää minua!» että se järkytti hänen mieltään, kun se saattoi hänet menemään itseensä. Täten hän siis hetken ajan oli täysin mielin nauttinut vallastaan toisen miehen yli, jonka sammuneen tai heikentyneen intohimon hän itserakkaudesta oli yrittänyt uudelleen sytyttää ja samalla hän oli tuntenut, mitenkä tämän miehen puhelu oli riistänyt hänet valtaansa, vaikka hänellä oli syytä olla varuillaan häntä kohtaan. Ja vielä lisäksi oli tarjolla vaara, että hän häikäilemättömästi murtaisi toisen sydämen. Hän häpesi turhamaisuuttaan, ja vielä enemmän hän pelästyi heikkouttaan, josta hän soimasi itseään kuin se olisi ollut petos. Kääntyen pois Philippestä, hän jätti hänet nti Rivièren haltuun, mutta Philippen into seisahtui. Illatsun lopussa Elisabet kieltäytyi, kun tämä tarjoutui saattamaan häntä Saint-Martiniin. Kun hän öisellä tiellä kulki sen paikan ohi, missä hän edellisenä vuonna oli tuntenut itsensä niin loukatuksi, tuntui hänen äskeinen käytöksensä hänestä käsittämättömältä, ja nöyryytys, jonka se tuotti hänelle hänen omissa silmissään, teki hänet samalla kertaa sekä lempeämmäksi toisten virheitä kohtaan että huolellisemmaksi omaan käytökseensä nähden.