KUMMITTELIJA
Ensimäiset syyssateet hajoittivat Uriagen kylpyvieraat. Hra Molay-Norrois ei ollut odottanut edes syyskuun loppua sääliäkseen tavaransa ja lähteäkseen tiehensä…
— Ettekö tunne, mitenkä on kostea, hyvä ystävä, sanoi hän kaksikymmentä kertaa päivässä vaimolleen, silloinkin kun oli poutainen, vaikka viileämpi sää. Kosteus kerääntyy tänne ahtaaseen laaksoon. Lähdetään kaupunkiin, missä saamme lämmintä.
Vähän vastustettuaan rva Molay-Norrois suostui. Tietenkin hänelle oli arvokas tyttärensä ja lapsenlastensa läheisyys, mutta vielä enemmän hoidokkinsa tyytyväisyys. Pian Elisabet Saint-Martinistä löysi saman yksinäisyyden, joka häntä edellisenä vuonna niin oli miellyttänyt. Vanha rva Derize, joka vähän kärsi leinistä eikä tahtonut mahdollisesti joutua taakaksi miniälleen tässä vähävaraisessa kylässä, oli palannut Grenobleen lokakuun alussa.
— Tulkaa pian luokseni, oli hän neuvonut lähtiessään. Yksinäisyys ei teidän iällänne ole mikään hyvä opastaja.
Mutta tenavat jaksoivat mainiosti, ja Elisabet antoi mielensä vaipua huumaannukseen, jonka syksyn viimeiset aurinkoiset päivät ja luonnon mielenlumo hänelle antoivat. Tämä vuodenaika, syvempien metsien näkeminen, voimakkaammat mielialat, joita hän koki, täyttivät hänet alakuloisuudella, joka tyydytti häntä. Mutta hän huomasi heikkoutensa, pelästyi sitä ja koetti taistella sitä vastaan. Jottei hänen niin pian tarvitsisi alistua kaupungin orjuuteen, hän pyysi Blanche Vernier'tä lapsineen viettämään viikon tai pari Saint-Martinissä. Nämä, luvultaan neljä, alistuivat viivyttelemättä Marie-Louisen ja Philippen ikeenalaisuuteen, jotka olivat heistä edellä taitavuudessa ja kekseliäisyydessä. Elisabetille tuotti muutaman päivän virkistystä se vilpitön ilo, jolla hänen ystävättärensä seurasi maatöitä, mistä hän oli kovin tietämätön, ja jolla hän taivalsi yksinäisiä polkuja, missä hänen melkein kokonaan kaupunkilaiset tottumuksensa saattoivat hänet huomaamaan liioiteltua viehätystä. Sitten hän kyllästyi hänen huudahduksiinsa, hänen liioitteluinansa, hänen herttaisuuteensakin, joka oli hieman jokapäiväinen. Hän kyllästyi siihen, koska hän herkistyneenä ja yksinäisenä oli arempi ja vastaanottavampi tänä masennusta yllyttävänä vuodenaikana. Yhä useammin hän saattoi jättää Blanchen haltuun lapsilauman, ja jäädä yksin tulkitsemaan murhettaan soitannolla, lukemaan kirjoja, niitä lopettamatta, joiden tarttuvan alakuloisuuden hän tunsi, jopa vielä hyödyttömämmin vaipumaan mietteisiinsä ilman päämäärää, ilman toivoa, ilman rajoja, vain saadakseen mielihyvällä tuottaa itselleen mahdollisimman paljon kärsimystä. Tästä ikävöimisen tilasta herätessään hän tunnusti itselleen, ettei hän toki voinut jäädä maalle ijäksi.
Kun hän eräänä päivänä oli tällä tavoin jäänyt yksin kotiin hän huomasi siitä, millä tavoin lapset tulivat sisään, ja Blanche Vernier'n ilmeestä, että jotain oli tapahtunut kävelyn kuluessa. Marie-Louise, vähän hämmentyneenä, koetti olla salaperäisen ja varovaisen näköinen, mikä ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta, kun sensijaan paksu Philippe paisui haljetakseen tärkeydestänsä. Toiset tahtoivat selittää, että maantiellä oli tavattu eräs herra, — merkillinen ilmiö Saint-Martinissä tähän vuodenaikaan; — mutta tyttönen keskeytti heidät jyrkästi, sanoen käskevällä äänellä:
— Ensiksikin, olkaa vaiti.
Tenavien yhteenkasaantuneiden päiden yläpuolella Blanche teki toimekkaita merkkejä, joista ei voinut mitään ymmärtää.
— Menkää syömään ruokasaliin, komensi Elisabet kärsimättömänä, ja salin tyhjennyttyä hän kysyi ystävältään: — Mitä on tapahtunut? Ei suinkaan mitään vakavaa?